Piiloleikki

 VAROITUKSET:

- PELAAJIA TULEE OLLA VAIN YKSI. Pelaa aina yksin, sillä pelissä on suuri riski että pelaaja joutuu riivatuksi.

- ÄLÄ PELAA PELIÄ, KUN TALOSSA ON MUITA IHMISIÄ. Toinen ihminen saattaa tarkoituksetta tulla löydetyksi ja satutetuksi.

- ÄLÄ LAITA NUKEN SISÄÄN OMAA VERTASI. Se voimistaa rituaalia.

- ÄLÄ KÄYTÄ VEISTÄ TAI SAKSIA NUKEN PISTÄMISEEN. On suositeltavaa käyttää neulaa tai hammastikkua. Jos nukke löytää sinut, se hyökkää päällesi saman aseen kanssa. Jos olet käyttänyt veistä tai saksia, saatat olla hengenvaarassa.

- ÄLÄ ANNA NUKELLE OMAA NIMEÄSI TAI LÄHEISESI NIMEÄ.

- ÄLÄ LAITA VALOJA PÄÄLLE PELIN AIKANA. Jätä ainoastaan televisio päälle.

- ÄLÄ NUKAHDA PELIN AIKANA. Tällöin nukke voi löytää sinut ja riivata ruumiisi. Koska pelin tarkoituksena on “jos löydät minut, saat ruumiini”.

- ÄLÄ LÄHDE TALOSTA PELIN AIKANA. Nukke löytää sinut.

- ÄLÄ PELAA TÄTÄ PELIÄ, JOS SÄIKYT HELPOSTI TAI SINULLA ON SYDÄNSAIRAUKSIA. KYSEESSÄ ON OIKEA RITUAALI, JONKA KANSSA EI TULE LEIKKIÄ. SINUA ON VAROITETTU.

Peetu

Lotta katsoo minuun ja irvistää niin, että puoliksi hampaaton suu näyttää hassulta. Sille on tulossa uudet kulmahampaat ylös, se oli viime yönä repinyt taas yhden heiluvan maitohampaan irti. Nyt se pitelee hammasta kädessään ja meinaa käyttää sitä tyhmässä pelissä. Yleensä kuulemma suositeltiin käyttämään kynsiä, mutta hammas olisi vielä parempi Lotan mielestä. Se on kauhean innoissaan pelistä, minut taas on puoliväkisin raahattu mukaan. Minun mielestä ei pitäisi leikkiä vakavilla asioilla, mutta ne sanoivat vaan, että olen jänishousu. Joten pakkohan minun on todistaa, että en ole.

Frans se oli koko tyhmän jutun keksinyt. Tai se oli kuullut sen koulussa. Kuulemma kaikki muut sen luokkalaiset olivat jo pelanneet. Frans on siis minun ja Lotan serkku, se on meitä vanhempi, nyt jo kolmetoista. Lotta on kahdeksan ja minä viisi. Me ollaan Lotan kanssa sisaruksia. Mutta kaikki me kolme asutaan samassa talossa. Frans asuu meidän kanssa, kun sen vanhemmilla on jotakin ongelmia, minulle ei ole kerrottu enempää. Lisäksi mummi ja pappa asuu meidän kanssa. Talo on tosi iso. Ne asuu toisessa siivessä ja nukkuu, ei ne herää kuitenkaan. Äiti ja isä on matkalla, ne lähti illalla. Ne luuli, että me kaikki oltiin jo nukkumassa, ja Frans on ennenkin pitänyt meistä huolta. Ja mummi ja pappa on ihan lähellä, jos jotain sattuu. Lotta sanoi, ettei ne saisi olla samassa talossa pelin aikana, mutta koska Lotta ja Frans ei usko peliin muutenkaan, niin sillä ei ole väliä.

Ensin pitää leikata nalle auki. Nalle on pieni, vaaleanruskea ja nappisilmäinen. Se on Lotan lelunalle. Minun lelujani ei saa kukaan leikellä. Frans leikkaa saksilla nallen auki vatsasta ja vetää sitten täytteet ulos. Tilalle laitetaan raakaa riisiä. Lotta sanoo, että se houkuttelee henkiä. Sekaan Lotta laittaa maitohampaansa. Minä laitan mukaan kynnenpalan, jonka olen järsinyt irti.

“Pistetään verta kanssa”, Frans sanoo silmät suurina.

“Se oli säännöissä kiellettyä”, Lotta sanoo, mutta nauraa samalla.

“Odotas!” Frans iskee silmää ja katoaa hetkeksi kylpyhuoneesta. Me istutaan lattialla leikelty nalle edessämme.

“Ihan pari tippaa vaan”, Frans palaa ja sillä on mukana neula. Se pistää omaan sormeensa ja painaa sitten sitä niin, että veritipat nousevat pintaan ja tippuvat nallen sisuksiin. Lotta toistaa saman omalla sormellaan.

“Sun vuoro”, ne katsoo minua. Pudistan päätäni.

“Mulle riittää kynsi”, vastaan. Ne pyörittelevät silmiään, mutta eivät painosta. Tiedän, ettei ne halua liiaksi säikyttää minua, kun sitten en suostuisi enää koko hommaan. Katselen hiljaa, kun Lotta neuloo nallen takaisin kiinni punaisella langalla. Se ei osaa neuloa, pistot menee minne sattuu, ja se pistää sormeensakin. Mutta Frans tuskin olisi yhtään sen parempi hommassa. Ylijäävän langan Lotta kieputtaa nallen ympäri monta kertaa. Lanka on ihan verenpunaista vaaleaa karvaa vasten.

“Sitten sammutetaan valot”, Frans käskee. Tästä minä en tykkää. Vihaan pimeää. Valot sammuu ja kestää hetki ennen kuin taas erotan kylppärin ympärillä. Me joudutaan odotella hetken, koska peli pitää suorittaa tasan kolme yöllä ja kello on vasta seitsemää vaille.

Lopulta kello tulee kolme. Kylpyammeeseen on laskettu vesi. Frans heittää nallen veteen ja miettii sitten hetken.

“Sille piti antaa nimi.”

“Mä olen sanonut sitä Herrä Nöpöksi”, Lotta vastaa ja luulen, että se punastuu. Pimeässä sitä ei voi erottaa, mutta kuulen sen Lotan äänestä.

“Voi hemmetti. Ei me nyt sellaista. Mä mietin, että voitaisiinhan sille antaa jonkun meistä nimi. Kuten säännöissä oli kielletty”, Frans irvistää.

“Ei ainakaan minun!” Saan sanotuksi.

“Ei sinun. Eikä kyllä munkaan. Uskaltaako meidän nimeä? Jos sitten kuitenkin. Tai no”, Lotta aprikoi.

“Annetaan sille nimeksi Popsi.” Frans ehdottaa.

“Eikä!” Lotta huudahtaa selvästi ärsyyntyneenä. Popsi on meidän Suomenajokoira.

“No mitä sä pelkäät? Että jokin henki kiroaa Popsin? Ei kai koiraa voi kirota”, Frans vastaa. Luulen, että se on oikeassa. Nyökyttelen mukana. Popsille tuskin on mitään vaaraa siitä, että me käytetään sen nimeä.

“No okei”, Lotta myöntyy vastahakoisesti.

Frans heittää nallen kylpyammeeseen. Sitten se toistaa:

Frans on eka. Frans on eka. Frans on eka.

Lotta jatkaa:

Lotta on toka. Lotta on toka. Lotta on toka.

Ne katsoo mua. Henkäisen syvään. En halua sanoa sitä, mutta sanon kuitenkin:

Peetu on kolmas. Peetu on kolmas. Peetu on kolmas.

Tämä kohta oli hieman muokattu, koska pelissä ei kuulemma pitäisi olla kuin vain yksi pelaaja. Uskaltaisikohan Frans pelata yksin? Epäilen. Siksi se meidät halusi mukaan. Vaikka se ei usko peliin, sitä pelottaa silti.

Me kävellään toiseen huoneeseen. Pimeässä talo näyttää tosi inhottavalta. Huonekaluja ja tavaroita on vaikea tunnistaa. Lotta laskee kuiskaten hitaasti yhdestä kymmeneen. Me mennään takaisin kylpyhuoneeseen. Frans huutaa ääneen:

Löysin sut Popsi!

Frans nostaa nallen kylpyammeesta ja se tiputtaa tosi paljon vettä. Frans sotkee vettä lattiallekin. Se ottaa esiin ison keittiöveitsen.

“Hei! Ei saanut veitsellä pistää”, Lotta katsoo Fransia. Alkaako Lottaa pelottaa? Se vaikuttaa siltä.

“No mitäs hauskaa hammastikussa olisi?” Frans kysyy ja työntää veitsen niin syvälle, että se tulee nallen selkäpuolelta läpi. Kuulen kun Lotta nielaisee. Sitä varmasti hermostuttaa. Minä näprään paidanhihaa, joka on märkä. Se on ollut suussa aiemmin. On paha tapa pureskella vaatteita, mutta se tapahtuu ihan ajattelematta. Frans heittää nallen takaisin kylpyammeeseen. Sitten se katsoo meihin ja me kaikki toistetaan yhteen ääneen:

Popsi on etsijä. Popsi on etsijä. Popsi on etsijä.

Ne ei huomaa, että toistan vain kaksi kertaa. Ihan varmuuden vuoksi en halua sanoa koko runoa. Jos se vaikka tarkoittaisi, että koko peli menee pieleen ja mitään ei tapahtuisikaan. Se olisi ihan hyvä.

***

Peli

Lottaa jännittää ihan hirveän paljon, mutta sitä ei sovi näyttää, koska Peetu on mukana. Lotta on aina suojellut pikkuveljeään, pitänyt sitä kunniatehtävänään. Eikä Lotta usko, että Franskaan haluaa Peetun säikähtävän, koska kun Peetu säikähtää, niin tulee huutoa ja itkua. Lotta istuu lastenhuoneen lattialla polvet leukaan vedettyinä ja tuijottaa ympärilleen pimeässä huoneessa. Pelin ohjeiden mukaan pitää olla huone, jossa ollaan piilossa nukelta. He valitsivat lastenhuoneen. Televisio on jätetty päälle, mutta se ei ole yhdistettynä mihinkään laitteeseen, tällä hetkellä se näyttää vain lumisadetta. Frans istuu lattialla ja nyppii nukkaa matosta. Peetu istuu jalat ristissä ja käsi suussa, paidanhihaa imeskellen. Lotta läimäyttää Peetun kättä kevyesti.

“Lopeta se paidan syöminen.”

Heidän vieressään on kolme lasia ja niissä kaikissa on suolavettä.

Yhtäkkiä Frans on kuulevinaan jotain. Askeleita. Frans pinnistää ja keskittyy. Lottakin kuulee sen. Peetu katselee vanhempia lapsia, joiden eleet kertovat siitä, että jotakin tapahtuu. Paidanhiha eksyy jälleen huulille.

TÖM. TÖM. TÖM. TÖM.

Peetu päästää pienen kirkaisun. Lotta syöksyy painamaan käden tämän suulle.

“Hsss.”

Eteisestä kuuluu askeleita. Tällä kertaa ne selvästi juoksevat

TÖTÖMTÖMTÖTÖM.

Peetua itkettää. Lotta pitelee veljeään kainalossaan, mutta ei voi olla itsekin tärisemättä. Frans on noussut istumaan jalkojensa päälle. Hän kapuaa kokonaan pystyyn ja astuu lähemmäs ovea.

“Älä”, Peetu vaikertaa, mutta Lotta painaa yhä kättään tämän suulle.

“Ei hemmetti. Se toimii oikeasti”, Frans kuiskaa. Lotta pudistaa tälle päätään. Lotta on aina ollut tosi rohkea, mutta nyt hänestä ei tunnu enää kivalta. Yhtäkkiä ulkoa alkaa kuulua haukuntaa. Popsi on ulkohäkissä, se haukkuu kuin hulluna.

“Ei olisi pitänyt nimetä sitä Popsiksi”, Lotta kuiskaa.

“Ei sillä ole hätää”, Frans sanoo takaisin ja istuu jälleen lattialle. Poika miettii ankarasti pitäisikö peli lopettaa. Mutta hän toivoisi kuulevansa muutakin kuin askeleet eteisessä.

Yhtäkkiä Popsi uikuttaa ja vaikenee sitten kokonaan. Peetu heijaa itseään lattialla.

“Mitä tapahtui?” Lotta kysyy hädissään. Frans vain kohottaa olkiaan tytölle.

TÖM. TÖM. TÖM. TÖM. TÖM. TÖM. TÖM. TÖM.

Askeleet kuuluvat eteisestä. Ne seisahtuvat lastenhuoneen suljetun oven taakse. Nyt Franskin pelkää. Ei hän sitä kenellekään myöntäisi, mutta hän pelkää. Aivan tosissaan.

Hihih hii.

Oven takaa kuuluu vaimeana naurua. Ihan kuin pikku tytön naurua. Peetulla vierii kyyneleet poskille. Lotta tarttuu vihreään suolavesilasiin, se on Peetun. Hän nostaa sen veljensä huulille ja katsoo tätä käskien. Sitten hän ottaa oman lasinsa, violetin, ottaa siitä kulauksen, mutta pitää veden sussaan. Sitä ei ohjeiden mukaan saa niellä. Se täytyy pitää suussa, niin etsivä henki ei löydä piilossa olevaa.

Ahhah haa.

Nauru kuuluu taas. Sitten kuulostaa kuin joku raapisi ovea ulkopuolelta.

Peetu pelästyy ja nielaisee vanhingossa osan vedestä. Sitä on vaikea pitää suussa. Tuntuu, että kurkku on kuiva ja vesi pitäisi väkisinkin niellä. Sitä paitsi, hän otti liian suuren kulauksen ja nyt vesi vuotaa suupielistä pikku hiljaa ulos. Peetu pyyhkii sitä kuolankastelemalla paidanhihallaan.

Yhtäkkiä television lumisateen keskeltä kuuluu tuttu sävelmä. Tv-ruutuun ilmestyy Sirkuspelle Hermannin kasvot. Peetu ynähtää ja alkaa nyyhkyttää.

“Hyi hemmetti!” Frans henkäisee. Lotta miettii mielessään, että ei Hermannia kuulu tulla televisiosta kolmen jälkeen yöllä. Onko tämä nyt pahojen henkien tekosia. Hän tärisee holtittomasti. Hän sylkee suolaveden suustaan takaisin lasiinsa.

“Frans! Nyt riittää. Lopetetaan tämä”, Lotta kuiskaa Fransille vihaisena. Televisio on taas kääntynyt lumisateelle.

KOP KOP KOP.

Joku koputtaa oveen. Peetu peittää silmänsä käsillään. Vettä on todella vaikea olla nielemättä, mutta Peetu uskoo, että se on ainoa asia, joka suojelee häntä.

Frans tuijottaa oveen hievahtamatta.

“Kuulitko?!” Lotta kuiskaa kovaäänisesti.

“Joo”, Frans myöntyy ja ottaa hänkin viimein vesilasinsa. Se on harmaa. Hän ottaa kulauksen vettä, pitää sitä suussaan. Sitten Frans menee ovelle ja painaa kahvan alas. Sydän pamppailee valtavasti. Frans avaa oven ja melkein odottaa näkevänsä jonkun sen takana. Mutta eteinen on tyhjä. Hän viittoo pienemmille, että nämä jäisivät huoneeseen ja hiipii sitten itse kylpyhuoneeseen. Hän pälyilee koko matkan ympärilleen jännittyneenä. Missään ei näy ketään. Frans pääsee kylpyhuoneeseen ja kumartuu nostamaan nallen ammeesta, mutta se ei enää olekaan siellä.

Frans pudistaa päätään epäuskoisena. Hän juoksee takaisin lastenhuoneeseen, sylkee veden suustaan lasiin ja sanoo kauhuissaan:

“Nalle on kadonnut.”

“Älä valehtele”, Lotta vastaa. Hän on varma, että kyseessä on pojan kepponen. Täytyy olla.

“Tule vaikka itse katsomaan.”

Lotta nousee, katsoo Peetua ja sanoo:

“Pysy sinä täällä.”

Peetu ryömii askartelupöydän alle suu täynnä suolavettä ja odottaa.

*

Peetu

Ne ei tulleet takaisin. Lotta ja Frans. Ehkä ne haluaa vain säikytellä. Ehkä niille tapahtui jotain. En osaa lopettaa peliä yksin. Tiedän, että nalle pitäisi löytää, huutaa kolmesti minä voitin, juoda suolavettä ja kaataa siitä osa nallen ympärille tai jotain, mutta en ole ihan varma. Sitä paitsi Frans sanoi, että nalle pitäisi myös haudata suolan kanssa, ettei henki palaisi siihen. Ehkä ne on hautaamassa sitä? Mutta en ole kuullut askeleita ollenkaan sen jälkeen, kun Lotta ja Frans menivät kylpyhuoneeseen. Ne eivät kai ole poistuneet.

On ihan hiljaista. Valoja ei saisi laittaa päälle kesken pelin, mutta kun tekisi kamalasti mieli. Valossa varmasti kaikki näyttäisi vähemmän pelottavalta.

Yhtäkkiä Frans ilmestyy oviaukkoon. Sillä on kummallinen ilme. Se katsoo muhun.

“Mummi ja pappa on kuolleet”, se sanoo.

Minulla on yhä suu täynnä suolavettä, joten en voi vastata. Istun askartelupöydän alla ja katson Fransiin pelokkaana.

“Niitä oli isketty keittiöveitsellä”, Frans jatkaa.

“Ja Popsia kanssa.”

Haluan perääntyä, mutta seinä tulee vastaan. En usko siihen, mitä Frans sanoo, se valehtelee. Olisin kuullut, jos Frans olisi käynyt toisessa siivessä tai ulkona. Frans tulee lähemmäs. Se kyykistyy pöydän vierellä ja nyt sen silmät on samalla tasolla minun silmien kanssa. Se katsoo mua.

“Lotta on kadonnut. Mä luulen, että se tappoi ne kaikki”, Frans sanoo. Tiedän nyt varmaksi, että se huijaa. Lotta ei pystyisi sellaiseen. Ei tekemään sellaista, mutta ei myöskään pystyisi, koska se on liian pieni ja heikko. Mutta Frans sen sijaan…

“Tule. Meidän pitää löytää se nalle”, Frans sanoo ja ojentaa kättään. Minä pudistan päätäni ja vedän polviani lähemmäs rintaani.

“Älä viitsi olla vaikea!” Frans huutaa. Pysyn paikoillani. Varon nielemästä. Jos Frans ei ole Frans, niin suolavesi on ainoa, joka suojelee minua. Niin minä uskon.

“Tule nyt. Ei ole mitään hätään. Se oli vain tyhmä peli”, Frans vakuuttaa ja ojentaa taas kättään. Minä pudistan päätäni ja painan sitten silmäni kiinni. Toivon, että kaikki on ohi, kun avaan ne. Kuulen Fransin sanovan:

“Et sinä ikuisesti voi olla nielemättä.”

Minä mietin hetken, avaan silmäni ja kömmin sitten ulos pöydän alta. Frans lähtee kulkemaan kylpyhuoneeseen. Kuljen sen perässä. Alkaa olla sietemättömän vaikeaa olla nielemättä vettä suussa. Kylpyhuoneessa näen Lotan. Se makaa kylpyammeessa kasvot alaspäin siten, että en voi nähdä niitä.

En pysty olla nielemättä. Suolavesi valuu kurkusta alas ja suu tyhjenee. Katson Fransia. Pelkään että se tarttuu minuun, mutta sen sijaan se vetääkin esiin keittiöveitsen. Se iskee sillä suoraan itseään vatsaan. Haukon henkeä kauhuissani. En tiedä, mitä tehdä, raajat eivät toimi. Katseeni osuu kylpyhuoneen lattialla istuvaan nalleen. Sen sisälmykset valuvat veitsellä leikatusta vatsasta ulos. Verisiä riisinjyviä ja maitohammas.

Tarinan peli on japanilainen hitori kakurenbo.

Muistikuva kun vapaana kulkee

 Sinä yönä tuuli rikkoi ikkunan. Minä seisoin paljain jaloin ovensuussa katsomassa, kun myrsky kävi sisään pyytämättä. Sähköt olivat menneet poikki, ja hämärä huone sekoittui nyt ulkoa tulvivaan pimeyteen. Ikkunalasi oli särkynyt pyökkipuulattialle tuhansiksi, sateenkastelemiksi sirpaleiksi. Siinä varjoissa, läpinäkyvät, valkeat, katosta lattiaan ulottuvat verhot tanssivat tuulessa kuin hääpukuun pukeutuneet menneiden aikojen aaveet. Vesisade piiskasi sisään taloon kovaäänisesti, ja ikkunan yllä ruosteiset räystäät tulvivat alas vesiköynnöksiä. Ääni muistutti villihevoslauman kavioiden kopinaa. Tuijotin liikahtamatta mustaan maisemaan. Rikkinäisen ikkunan takana maailma katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Saatoin tuntea nenässäni, miten syysmyrsky toi mukanaan märkien lehtien ja kurpitsapeltojen makean tuoksun. Näky muistutti sitä, miltä minusta usein tuntui pääni sisällä: mieleni oli toisinaan yhtä rikkonainen kuin se ikkuna.

Havahduin, kun Nooa ilmestyi viereeni ja tarrasi pienillä käsivarsillaan minun jalkaani kiinni.

”Kuka tuli sisään ikkunasta?” Hän kysyi, pienellä, unisella äänellä. Iso, valkoinen yöpaita ja pitkät siniset kalsarihousut olivat ryppyiset ja nukkaantuneet. Toivoin, että minulla olisi ollut varaa ostaa pojalle uusia vaatteita.

”Tuuli se vain tuli ikkunasta sisään. Ei hätää, menehän takaisin nukkumaan, pikkuinen”, vastasin ja silitin pojan pähkinänruskeita kiehkuroita. Ne olivat päässeet kasvamaan kovin pitkiksi ja roikkuivat uhkaavasti silmillä. Minun täytyisi muistaa leikata ne. Eihän minulla muuta ollut, kun tavalliset keittiösakset, mutta niilläkin saisi tukkaa hieman siistimmäksi.

”Olet väärässä. Joku muu tuli samalla sisään myös.”

Selkäpiissäni kulkivat kylmät väreet. Katseeni kiersi ympäri olohuonetta. Missään ei näkynyt ketään. Jokin siinä, miten Nooa oli lausunut sanat, sai minut ahdistumaan.

”Sinä kuvittelet omiasi. Mene takaisin nukkumaan”, sanoin nyt hieman tiukemmin. Nooa vilkaisi minuun suurilla, tummilla silmillään, joiden katsetta varjostivat pitkät, mustat ripset. Sitten hän totteli, irrotti otteensa minusta ja käveli äänettömästi takaisin huoneeseensa. Se jokin jäi vaivaamaan mieltäni.

Kun siivosin lasinsiruja, löysin kuolleen linnun. Tarkemmin ottaen suuren, mustan pöllön. Sen sulat olivat kastuneet sileiksi ja kiiltäviksi kuin käärmeennahka, ja sen nokka oli raollaan niin, että näytti hetken kuin se vielä hengittäisi, mutta minä en ollut hämärässä varma. Hain keittiöstä käsipyyhkeen ja nostin sen avulla linnun syliini. Pöllön sulat olivat liimautuneet kiinni lattianpintaan ja päästivät irti vastahakoisesti. Jossakin kaukana salama valaisi hetkeksi mustan yötaivaan ja piirsi pihan puut näkyviin. Olin kastunut sisään tulleesta sateesta läpimäräksi. Lintu sylissäni ei liikahtanutkaan. Sen pää roikkui käsivarsillani luonnottomana, niska oli poikennut pöllöparan iskeytyessä ikkunalasiin. Käärin sen pyyhkeeseen ja nostin pahvilaatikkoon. Nooan oli täytynyt nähdä linnun lentävän sisään ikkunasta. Jokin vaisto sisälläni varoitti minua.

Koko loppuyön myrsky kävi sisään avonaisesta ikkunasta, mutta laantui aamun tullen viimein. Seuraavan päivän hämärässä ja pilvisessä säässä me hautasimme linnun takapihalle, pihlajapuun varjoon. Kaivoin haudan tummanvihreällä istutuslapiolla ja Nooa istui maassa, jalat ristissä, katsellen puuhiani. Lopulta kuoppa oli mielestäni tarpeeksi syvä.

”Äiti”, Nooa kuiskasi.

”Niin?”

”Miksi sinä lasket laatikon maahan ja peität sen sitten? Eikö lintu sitten tukehdu maan alla?”

Pysähdyin hetkeksi ja hymyilin rohkaisevasti pojalle:

”Se ei enää hengitä. Se ei siis voi tukehtua. Vähän kuten sinun isäsi, joka lepää tuolla omenapuiden luona, muistatkos? Meidän täytyy etsiä jokin iso kivi tämän linnun haudalle, samanlainen kuin isänkin haudalla on.”

Poika näytti hetken mietteliäältä, jopa surulliselta. Hänen kasvoillaan kävi pettymyksen ilme.

”Miksi sinä et sitten hautaa sitä samaan paikkaan? Ne voisivat pitää seuraa toisilleen.”

Minun sydämeni jätti lyönnin välistä. Totta puhuakseni en ollut käynyt Edvardin haudalla viimeiseen vuoteen, en pystynyt. Tuijotin usein ikkunasta omenapuiden varjossa mustana kohoavaa, suurta hautakiveä, mutta en saattanut mennä lähellekään sitä. Jokin minussa pisti vastaan. Pudistin päätäni.

”En minä voi haudata sitä sinne.” Tuntui kuin minun olisi ollut tarkoitus sanoa jotakin enemmän, mutta ajatus karkasi. Katsahdin Nooaan ja sanoin tälle sitten tomerasti:

”Me etsimme nyt kauniin, suuren kiven tälle haudalle, tulehan kultaseni!”

Talon takana kasvavassa metsässä virtasi joki, joka ei oikeastaan ollut puroa isompi. Veden alta pilkotti suuria kiviä, ne kohosivat uhmakkaina virrasta kohti taivasta. Me löysimme mieleisemme ja asetimme sen tukevasti vastapeitetyn hautakummun päälle. Kukat olivat jo kuolleet, mutta minä katkaisin pihlajasta oksan ja asetin sen linnun viimeiselle leposijalle koristeeksi. Oranssinpunaiset marjat näyttivät niin kovin kauniilta.

Outoja sattumia

Lopulta syksyn pimeys väistyi, kun valkea lumihuntu peitti kuivuneen ruohikon. Se narskui kengänpohjien alla mukavasti. Routa jäädytti maan kovaksi, ja taivaalla roikkui päivä toisensa jälkeen valkoinen pumpulivaippa, joka ei päästänyt auringonpunaa lävitseen. Syvänoranssit pihlajanmarjat kelluivat puiden oksilla painaen ne maata kohti, valmiina ruokkimaan eläimet pitkän talven yli, mutta siitä huolimatta puussa ei vieraillut ainuttakaan lintua tai oravaa. Vuorilta kantautui heikko viima. Se vei mukanaan syksyntuoksun ja toi tullessaan hyytävän kylmyyden, joka sai karvat nenänvarressa jäätymään niin, että hengittäminen sattui. Öisin, kun tuijotin ulos korjaamastani ikkunasta, näin miten yläpuolella virtasivat värikkäät revontulet kuin taivaanjoki. Toiset uskoivat, että ne olivat edesmenneiden ihmisten ja eläinten vaeltavia sieluja. Minulla ei ollut asiaan mielipidettä, mutta niiden tuijottaminen rauhoitti minua kummasti. Rakastin talvi-iltoja, sillä saatoin käpertyä viltteihin ja valkoiseen lampaantaljaani, ja nauttia kuumaa kaakaota ikkunan edessä istuen. Nooalle olin lämmittänyt vain maitoa, en tahtonut hänen saavan liiaksi sokeria ennen nukkumaanmenoa. Poika hautasi kiharaisen päänsä rintaani vasten.

”Huomenna minä leikkaan sinun hiuksesi. Ne ovat päässeet aivan liian pitkiksi”, sanoin ja pörrötin hänen päätään.

”Ei. Minusta ne ovat ihan hyvät”, Nooa vastasi vastahakoisesti, nosti päänsä ja pudisti sitä lapselle tyypilliseen, liioiteltuun tyyliin.

”Kylläpä vain. Ethän sinä näe noiden alta yhtikäs mitään!”

”Entä jos minä en tahdokaan nähdä. Entä jos minä en pitäisikään siitä, mitä näkisin.”

Kysymys oli niin kummallinen, että jätin vastaamatta. Se jokin, tuntematon levottomuuden tunne vaivasi minua vieläkin. Ikkunan alla tuore hauta näytti yksinäiseltä. Se oli kamalan kaukana toisesta, pellon reunassa seisovasta haudasta. Minun silmäluomeni painuivat kiinni raskaina. Nukkumatti toivotti minut tervetulleeksi levolliseen unimaailmaan. Viimeisenä kuulin korvissani, miten Nooa kuorsasi hiljaa käsivarsillani.

Heräsin keskellä yötä tuolistani. En tiennyt kuinka kauaksi olin ehtinyt torkahtaa. Laskin tuolin käsinojilla lepäävät käteni syliini ja samassa tajusin, että se oli tyhjä. Nooa oli kadonnut jonnekin. Minulle tuli kauhea hätä, en oikein osannut selittää miksi. Pomppasin ylös tuolistani.

”Nooa! Nooa!”

Samassa jokin lensi pääni ylitse. Pysähdyin paikoilleni liikkumattomana. Katseeni kiersi huonetta. Takan yllä oli vanha, hopeakarminen peili, joka heijasti yön hämärässä minun kasvoni pintaansa. Heijastuksesta saatoin erottaa, että takanani, aivan tuolin selkänojalla istui suuri, musta pöllö. Se ei voinut olla sama pöllö, mutta jotenkin minä ajattelin niin silloin. Pelästyin ja käännyin ympäri, mutta lintu oli kadonnut. Nooa tassutti luokseni huoneestaan tokkuraisena.

”Äiti? Miksi sinä huudat minulle?”

”Voi, minä vain pelästyin kun heräsin, etkä ollutkaan enää siinä! Sitten luulin nähneeni pöllön lentävän sisällä talossa”, selitin ja sytytin olohuoneen nurkkapöydällä seisovan jalkalampun palamaan. Onneksi sähköt olivat palanneet. Sen lämmin valo pehmitti huoneen ja sai Nooan kasvot näyttämään pyöreiltä ja pulleilta.

”Mutta sinähän hautasit sen linnun maahan?” Nooa kysyi ja räpytteli unisia silmiään.

”Niin, niin toki. Eihän täällä mitään lintua ole. Minä taisin olla vielä unessa”, samassa väsymys palasi ja haukottelin. Koppasin Nooan syliini ja kannoin tämän sitten takaisin omaan vuoteeseensa.

Ehti kulua melkein viikko ennen kuin todella sain aikaiseksi leikata Nooan hiukset. Poika istui keittiön pöydän ääressä ja kiemurteli kiukkuisena saksien suhahdellessa liian läheltä hänen korvanlehtiään. Minä olin kietonut Nooan ylle haalistuneenkeltaisen kylpypyyhkeen, ettei hiustupsut pääsisi pojan iholle kutittelemaan. Leikkelin hiuksia vauhdikkaasti ja olin hyvin tietoinen, että ne näyttivät kovin epätasaisilta. Olin juuri lyhentämässä hiuksia niskasta, kun huomasin jotakin karmaisevaa. Käteni pysähtyivät siihen paikkaan.

”Mistä sinulle on tällainen tullut!” Huudahdin. Pojan niskassa oli punainen läiskä, hiertymä tai painauma. Se näytti pahalta.

”Mutta äiti, etkö sinä muista? Sinähän tuon teit.”

Yhtäkkiä tuntui kuin en saisi henkeä.

”Ei, ei, ei. Enpäs tehnyt. Älä valehtele minulle!” Huusin ja pudistelin päätäni epäuskoisesti. Laskin keittiösakset pöydälle ja kävelin ikkunan luokse. Suljin silmäni ja hengitin. En minä ollut sitä aiheuttanut. Mutta kuka sitten? Seisoin siinä tovin ja lopulta ajatukseni palasivat kuolleeseen lintuun. Olin ajatellut, että voisin kenties sytyttää kynttilän sen haudalle. Käännyin ympäri, kuivasin poskelleni valuneen kyyneleen paidan hihaani ja katsoin sitten Nooaa silmiin.

”Äiti, mikä hätänä?”

”En oikein tiedä”, vastasin epäröiden. Kävelin takaisin pojan luokse. Tämän niskassa ei ollut merkkiäkään mistään poikkeavasta. Hieroin silmiäni. Minun täytyi olla vain vähän väsynyt. Irrotin pyyhkeen Nooan ympäriltä ja käskin tämän mennä iltapesulle. Sitten aloin laittamaan iltapuuroa kaurahiutaleista, sillä juuri muuta ruokaa talossa ei ollutkaan.

Ihan oikea ensilumi satoi maahan eräänä yönä vaivihkaa. Me heräsimme aamulla talven valkeuteen, siihen, miten paksut kinokset peittivät maailmaa. Nooa rakasti lunta, ja niinpä me vietimme suurimman osan päivistämme ulkona käveleskellen. Minä olin sytyttänyt pöllön haudalle kynttilän ja toivoin, että olisin uskaltanut sytyttää toisen myös Nooan isän haudalle, mutta en kyennyt.

Me kävelimme lumista polkua peltojen välissä. Nooan oli vaivalloista kulkea, sillä hänen jalkansa upposivat joka askeleella melkein polveen asti. Pian poika pyysikin päästä reppuselkään. Minä suostuin tietenkin. Kuljimme hetken hiljaisuudessa, ja Nooa keinahteli selässäni. Hän painoi yllättävän paljon nelivuotiaaksi.

”Äiti, miksi sinä hautasit isän?”

Pysähdyin sijoilleni ja mietin hetken.

”En minä haudannut isää. Isä nukkui pois, siksi hänet haudattiin. Vähän niin kuin se musta pöllö, joka lensi sisään.” Hetken saatoin tuntea kastuneet, pehmeät sulat kämmentäni vasten.

”Mutta kuka sitten hautasi isän, jos et sinä?”

Minun silmäni laajentuivat ja kuulin itseni huohottavan kauhuissani. Totta puhuakseni, minä en muistanut lainkaan, kuka oli kaivanut haudan. Miten minä olin saattanut unohtaa.

”Entä miksi isä nukkui pois? Lensikö hänkin ikkunasta.”

Päässäni alkoi tinnitus. Nostin kädet korvilleni ja heilutin päätäni puolelta toiselle.

”Ei, ei, ei. En minä muista. Isä on kuollut, ei sinun tarvitse tietää enempää.”

Saatoin tuntea Nooan pienen kehon nykivän alas selästäni. Laskin käteni ja annoin tämän pudottautua lumihankeen.

”Äiti kulta, ei se mitään. Kyllä sinä muistat vielä. Mennään nyt. Minä tahdon kuumaa maitoa, varpaani ovat jäätä!” Nooa pinkaisi matkaan ja lähti ”juoksemaan” hangessa niin kovin kuin pystyi. Hieroin otsaani. Anna olla. Sinä et ole nukkunut viime aikoina tarpeeksi, siinä kaikki. Sitten lähdin pojan perään.

Musta lintu palaa

Oli kuin en pääsisi käsiksi osaan itsestäni. Minua vaivasi jatkuvasti mitä miehelleni oli tapahtunut, mutta en silti saanut houkuteltua itseään vierailemaan tämän haudalla. Sen sijaan poltin kynttilöitä pöllön haudalla. Pihlajapuu notkui vieläkin marjoja, sillä niitä ei kukaan käynyt syömässä. Mietin, mahtoiko haudalla olla osuutta asiaan, ehkä muut eläimet vaistosivat kuolleen linnun mullan alla. Olin kyllä nähnyt lintuja metsässä, mutta meidän pihaamme ne eivät tulleet. Istuin mietteissäni tuolissani ja tuijotin ulos ikkunasta. Oli varhainen aamu. Aurinko oli nyt näkyvissä ja kimmelsi aamunkajossa kirkkaana taivaanrannassa. Lumikinokset hohtivat kuin ne olisivat täynnä pieniä jalokiviä. Miksi minä en muistanut? Aloin epäilemään, että jollakin ulkopuolisella olisi kenties tekemistä asian kanssa. Minä en enää tunnistanut itseäni. Peilikuvani näytti väsyneeltä, tuntemattomalta. Olinko minä saanut ylleni noidankirouksen vai miksi pääni tuntui olevan täynnä sumua. Sillä tavoin oli vaikea nähdä.

Yhtäkkiä silmiini osui jotakin. Pihlajapuussa, aivan yläoksilla istui suuri, musta pöllö. Se tuijotti suoraan minuun ja oloni muuttui hetkessä rauhattomaksi. Jälleen huomasin ajattelevani, että se olisi sama pöllö, jonka olin haudannut, vaikka tiesin, ettei niin voinut olla. Entä jos se pöllö olikin noiduttu? Entäpä jos se yritti kertoa minulle jotakin? Koin linnun tuijotuksen niin ahdistavana, että minun oli lopulta käännettävä katseeni pois. Tuijottelin takanreunaan, hopeakarmiseen peiliin. Kasvoni olivat uurteiset, nutturalle solmimani hiukset harmaanvalkoiset ja takkuiset. Hieroin silmiäni. Minun täytyisi käydä herättämässä Nooa. Olin luvannut pojalle, että rakentaisimme sinä päivänä lumilinnan. Siihen menisi paljon aikaa, joten meidän täytyisi aloittaa kohta, sillä aurinko laski niinä päivinä jo kolmelta iltapäivällä. Käänsin katseeni takaisin puuhun. Lintu oli kadonnut.

Lumilinnasta tuli aika kurja. Se oli matala, enkä minä päässyt ryömimään sisään kovinkaan helposti. Koristelimme sitä männynoksilla ja vesiväreillä maalaten, mutta se ei juurikaan auttanut. Nooa oli kuitenkin iloinen luomuksestamme, joten se sai riittää minullekin. Minä jätin pojan vielä hetkeksi leikkimään, kun menin sisään valmistamaan ruokaa. Kädessäni olleet lapaset olivat kastuneet aivan läpimäriksi, joten jätin ne eteisen patterin päälle kuivumaan. Sitten riisuin yltäni punaiset toppahaalarit ja valkoisen pipon. Hiukseni sojottivat joka suuntaan kuin harakanpesä. Suin niitä korvan taakse, kun tunsin poltetta poskellani. Kipu yltyi yltymistään. Kävelin kylpyhuoneeseen, sytytin likaisenkeltaisena kalpeasti palavan peilikaapin lampun päälle ja yllätyin. Vasemmassa poskessani helotti syvänpunainen läiskä. Hassua, sillä en muistanut saaneeni iskua kasvoilleni. Päätäni särki ja poski tuntui turpoavan silmissä. Tinnitus kumisi päässäni. Suljin silmäni, tartuin otsaani kiinni ja hieroin sitä tovin. Sitten kaikki hiljeni. Avasin silmäni eikä peilikuva näyttänyt tavallisesta poikkeavalta. Poskessani ei ollut jälkeäkään osumasta.

Vaihdoin jalkaani kuivat ja lämpimät villasukat ja tassutin sitten keittiöön. Vetäisin lattialla lepäävän, sinivalkoraitaisen villakangasmaton syrjään ja sen alta paljastui luukku kellariin. Vedin metallisesta rinkulasta, joka toimi kahvana, ja sain vetää tovin ennen kuin luukku lähti aukeamaan naristen. Kellarissa oli pilkkopimeää. Nappasin seinälle kiinnitetystä naulasta roikkuvan taskulampun mukaan ja pudottauduin alas. Etsin säkin, jossa oli perunoita, toisen jossa oli nauriita. Nostin säkeistä tarvitsemani määrän vihanneksia muovivatiin ja vadin sitten ylös keittiön lattialle. Lisäksi käteeni tarttui vielä pullo punaviiniä ja punaherukkamehua Nooalle. Sitten ponnistin itseni ylös, suljin luukun ja vedin maton takaisin sen päälle. Juuri silloin Nooa juoksi sisään ovesta käsiään heilutellen.

”Äiti, äiti! Pöllö on tullut takaisin.”

Minä tuijotin poikaa, tämän talvi-ilmassa punaiseksi muuttuneita kasvoja ja nenänpäätä sekä suurina napittavia, ruskeita silmiä.

”Kultaseni. Ei se taida olla sama pöllö. Minä näin sen aamulla myös. Se näyttää kovin samalta, mutta se ei ole sama lintu”, selitin rauhassa ja siirsin vihannekset tiskialtaaseen.

”Mutta kun on se. Se on sama pöllö. Sinä kutsuit sen takaisin. Etkö haluakaan muistaa isää?”

Käännyin nopeasti ympäri ja tuijotin ulos ikkunasta.

”Mitä sinä oikein puhut?” Kysyin kummastuneena. En käsittänyt alkuunkaan, mitä Nooa tarkoitti.

”Jos pöllöä ei olisi, sinä saattaisit muistaa, eikö vain?”

Aloin toden teolla ärsyyntyä.

”Mene huoneeseesi!” Tiuskaisin pojalle. Minun päätäni särki jälleen. Avasin viinipullon korkin ja kaadoin siitä täyden lasillisen. Nooa vai seisoi vaiti, katsellen.

”Mene!” Huusin ja poika pinkaisi matkoihinsa.

Hauta aukeaa

Revontulet tanssivat öisellä taivaalla vihreinä, sinisinä, violetteina. Toisin kuin yleensä, ne eivät rauhoittaneet mieltäni sinä iltana. Olin nimittäin saanut päähäni, että avaisin pöllön haudan ja varmistaisin siten linnun olevan vielä siellä, mutta se ei onnistuisi niin kauan, kun maa oli jäässä. Niinpä laskin rauhattomana päiviä kevään tuloon.

Vaikka talvi oli pitkä, minä olin nauttinut siitä. Tuntui, että seuraavina kuukausina oloni parantui jälleen. Minä nukuin hyvin, enkä murehtinut turhia. Me kävimme Nooan kanssa joka päivä kävelemässä ja suunnittelimme jo, mitä kasveja istuttaisimme puutarhaan kevään tullen. Olin alkanut pitkästä aikaa kutomaan ja olin saanut valmiiksi jo neljät villasukat, kaksi villapaitaa ja lapaset. Aloin tuntea oloni päivä päivältä tyynemmäksi. Aurinko viipyi nyt taivaallaan joka päivä hieman pidempään, lumet alkoivat sulaa ja jääpuikot räystäiltä sulivat pisaroiksi ja tippuivat maahan. Jossakin metsänlaidalla tuttu lintujen laulu valtasi ikivihreiden puiden oksat. Pääsiäiseksi olin suunnitellut, että maalaisimme munankuoria ja hakisimme ojanpientareelta pajunoksia, joihin voisimme kiinnittää kirkkaanvärisiä höyheniä. Toivoin, että pihlajassakin näkyisi välillä lintuja, mutta ne olivat karttaneet mokomaa puuta koko talven. Kevät heräsi pian täyteen loistoonsa ja ulkona saattoi kävellä ilman takkia. Odotin, että routa väistyisi lopulta ja maa olisi tarpeeksi sula. Sitten se päivä saapui viimein.

Kevätaurinko lämmitti paljaita käsivarsiani. Kevyt, kylmä tuuli rikkoi hohkaavaa lämpöä ja sai välillä ihokarvat nousemaan pystyyn. Tuoksussa sekoittui kostea hiekka ja viileä kevätsade, jollaisesta olimme saaneet nauttia edellispäivänä. Minä pidin kädessäni lapiota ja iskin sen maahan voimalla. Routa oli kutakuinkin poissa ja vaikka kaivaminen oli työlästä, se onnistui. Nuutunut, talven myötä harmaaksi ja kurjannäköiseksi käynyt pihlaja kohosi yläpuolelleni tarkkaillen. Jatkoin kaivamista, kunnes maasta esiin pilkisti tuttu pahvilaatikko. Se oli rähjäinen ja osaksi hajonnut, mutta silti samassa paikassa, johon olin sen syksyllä haudannut.

Nostin laatikon varovasti kuopasta ja se tuntui aivan liian kevyeltä. Avasin kannen, jonka alta paljastui pyyhe. Vaikka minä kuinka kääntelin sitä, oli selvää, ettei sen sisällä ollut mitään merkkiä linnusta.

Ei tämä ole mahdollista. Räpyttelin silmiäni epäuskoisena. Päätäni särki jälleen kovasti. Korvissa kohisi. Pudotin pyyhkeen käsistäni ja istuin pitkän aikaa tuijottamassa pihlajapuuta. Sen rungossa oli pahka, jota en ollut koskaan aiemmin huomannut.

Näkymätön muuttuu näkyväksi

Minä odotin keittiön pöydän ääressä vaiti. Nooa oli mennyt ulos leikkimään, mutta hän ei ollut tullut takaisin. Päässäni jyskytti kuin biisonilauma olisi laukannut sen sisällä. Olin ottanut alkuun lasillisen viiniä, sitten toisen ja kolmannen ja päälle särkylääkettä. Keitin kahvia ja kaakaota ja koetin syödä suolakeksejä, mutta mikään ei auttanut. Koko kehoni tärisi kauttaaltaan, sydämeni tykytys tuntui korvissa. Minusta tuntui, että saatoin olla saamassa sydänkohtauksen. Sitten ulko-ovi kävi. Nousin tuolistani nopeasti ja heiluttelin vapisevia käsiäni ilmassa.

”Nooa! Minä luulin, ettet enää tulisikaan takaisin!” Huudahdin ja olin juoksemassa halaamaan poikaa, mutta jokin esti minua.

”Sinä avasit haudan eikö totta? Sinä tiedät nyt, ettei pöllöä ollut koskaan olemassakaan?” Nooan ääni oli erilainen kuin ennen. Aikuinen, tuttu, mutta vieras. Joku muu puhui hänen kauttaan. Saatoin kuulla itseni itkevän.

”Mitä sinä tarkoitat? Jonkun on täytynyt avata hauta ja viedä lintu pois. Minä en ymmärrä, miten se on kadonnut.”

”Tule, niin minä näytän sinulle”, poika kuiskasi rauhallisella äänellä ja ojensi minulle pienen kätensä kämmenpuoli ylöspäin. Minä pohdin hetken, tartuin siihen sitten, ja annoin pojan johdattaa minut ulos ovesta, pihlajapuun ohi, sitten kohti pellonreunalla seisovaa hautakiveä.

”Ei, ei, ei, en minä halua. Ole kiltti”, anoin, mutta jalkani jatkoivat kävelemistä. Nooa pysyi vaiti.

Ilta oli pukeutunut mustaan surupukuun, maa oli paljas ja harmaa jalkojeni alla. Minulla ei ollut jaloissani edes kenkiä ja varpaitani paleli. Tinnitus voimistui. Maailma muuten oli kumman hiljainen. Seurasin poikaa aina haudalle asti ja pysähdyin sitten tuijottamaan hautakiveä. Siinä luki ”Tässä lepää Nooa Erik Avonius”. Käännyin katsomaan vierelleni, mutta samassa Nooa oli kadonnut, häntä ei ollut ollutkaan. Kipeät muistot tulvivat kaikki yhteen ääneen sisään tajuntaani, minä kiljaisin ja pudottauduin maahan polvilleni. Märkä ruoho kasteli mekkoni helman läpimäräksi.

”Ei, ei, ei, minä en tahdo muistaa, olkaa niin kilttejä, viekää se pois!” Mutta huudoistani huolimatta en voinut enää sulkea totuutta, minun oli kohdattava se silmästä silmään.

Olin ollut nuori, vain kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen. Me olimme menneet mieheni kanssa naimisiin, ostaneet talon keskeltä maaseutua, kaukana muista taloista. Minä olin ollut kaupunkilaistyttö, joka jätti jälkeensä kaiken sen vilkkaan elämän, ystäväni, perheeni, kaikki. Olin ollut niin yksinäinen, että en tahtonut nousta aamuisin. Sitten tulin raskaaksi ja synnytin pojan. Olin varma, että en enää tuntisi oloani yksinäiseksi.

Mutta minä olin ollut väärässä. Edvard ei auttanut vauvanhoidossa ja minä olin uupunut jo ilman kaikkea sitä. Lapsi vaati kaiken huomioni koko ajan. Nooalla oli koliikki, eikä hän nukkunut lainkaan, itki vain. Minäkään en saanut unta. Tuntui, että en selviäisi hengissä, jokainen päivä oli loputonta taistelua. Sitten Edvard lähti sotaan. Minä jäin aivan yksin Nooan kanssa. En vain jaksanut. En ollut oma itseni, minä en tarkoittanut mitään pahaa.

Eräänä iltana Nooa istui kylpyammeessa. Minä seisoin ovella ja tuijotin huuruiseen kylpyhuoneeseen. Kuuma vesi näytti lämpimän kellansävyiseltä ja sen pinnalla pomppi iloisia saippuakuplia. Nooa hymyili minulle paljastaen pienet valkoiset hampaansa suloisesti. Kävelin ammeen luokse ja istuin jalkojeni päälle lattialle. Tuijotin poikaa vaitonainen hymy kasvoillani. Hän näytti niin onnelliselta nyt, mutta kohta alkaisi itku ja ikuinen vääntö ja minä vain tahtoisin nukkua, levätä. Siinä tuijotellessani Nooa käänsi minulle selkänsä, ja minä… Kohotin käteni, vein sen pojan taakse ja tartuin tämän niskaan. Sitten minä painoin. Minun ei tarvinnut painaa paljon, poika oli heiveröinen. Hän alkoi rimpuilla ja minä otin kiinni kaksin käsin ja pidin hänen päänsä veden alla aina niin kauan, kunnes pieni vartalo muuttui veltoksi ja elottomaksi.

Nostin kuolleen poikani käsivarsilleni ja tuijotin tämän pyöreitä ja pulleita kasvoja. Hassua kyllä, en kyennyt tuntemaan mitään. Kuulin, miten ulko-ovi kävi.

Kävelin vettä valuva poika sylissäni vastaan. Ovella seisoi Edvard. Kun hän näki minut, hän karjaisi kauhuissaan, juoksi luokseni, riuhtaisi pojan käsivarsiltani ja nyyhkytti tämän märkiä kiharoita vasten. Minulle tuli huono olo. Lopulta Edvard nosti katseensa ja katsoi minua suoraan silmiin, hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Minä avasin suuni pyytääkseni anteeksi, mutta samassa Edvard löi minua avokämmenellä kasvoihin. Poskeani kirvelsi, saatoin tuntea sen turpoavan. Silloin havahduin ja itku viimein tuli. Edvard avasi oven, otti taloa vasten nojaavan lapion ja kantoi Nooan pellon laitaan, omenapuun varjoon. Hän kaivoi pojalle haudan ja lähti sitten. Minä en enää koskaan nähnyt Edvardia, mutta kuukautta myöhemmin haudalle ilmestyi kivi. Samoihin aikoihin minä lakkasin muistamasta. Ja pian oli se yö kun musta pöllö lensi ikkunasta myrskyn mukana sisään ja muuttui pojakseni.